— Hyvät kuulumiset!
— Kuningas on siis suostunut?
— Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!
— Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?
— Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!
Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille. Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:
— Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten — miekatta ja kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi — täytyy kostuttaa!
— Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!
— Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!
— Miekka lippuna, — Sabelfana!