Näin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:
— Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.
— Ja siitä paljon kauemmas!
Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.
— Sotakäsky on saapunut!
— Nyt päästään rajalle!
Jo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.
Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden — se maakunta oli ensiksi valloitettava.
Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.
Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi. Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän oli iloinen ja ketterä.