Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää, kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän sukkeluutta höysteeksi… Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, — mokomakin tehtävä toimeliaalle emännälle!

Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja vaativia vieraita linnaansa.

VII

Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään, tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä, suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia, — jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, — niin, hän lähtee sittenkin linnaan päin.

Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin" juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi. Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin, toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, — eipä ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.

Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä, uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja poppamiestensä varassa.

Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka jo ikämies.

Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä — todellakin suloinen neito… Ja toimelias, ymmärtäväinen neito… ihan varmaan hyvää emäntäainesta… Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni tarinoidessa ilta hauskasti…

Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä rajan yli Inkeriin — sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu —, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin — hän saattoi tulla laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan varmaa —, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen… Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa, jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.

Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa Viipuriin, — tietysti kuninkaan laivasto…! Eikä Inga-rouva tiedä mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.