— Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla maihin päästyään.
— Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita linnaan.
— Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan autiolta täällä kajahtaa? — Näin ihmetteli kuningas heti linnaan saapuessaan. — Missä on linnanväki?
— Sotaretkellä tietysti.
— Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?
Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille. Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut, kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet, kielenkäyttö, — kaikki täällä puhuivat suomea —, ja sitten vielä sota näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.
Niin, se sota!
Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan — mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle, eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon seikkailun kieltää.
Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin, jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa — Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten — olivat sangen komeiksi rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja, missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan tulossa.
— Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo joutunut hätään? tiukkasi kuningas.