— Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman tehokas sotajoukko tarpeellinen.
Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen kääntyen:
— Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. — Ja valtaneuvos Abraham Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies, mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt melkein surkutellen:
— Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.
Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:
— Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.
Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi pojalleen lyhyesti ja kipakasti:
— Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia tapausten menosta.
— Tänne autioon linnaan!
Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella: