— Minä lähden sittenkin!

— Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?

Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:

— Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi minulle, — isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?

Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, — isä tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella. Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.

— Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla siihen pätevät, valtakunnalliset syyni…

— Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: — Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis, tässä harhaan…

— Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.

Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain — ja pääseehän sieltä takaisin.

Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille: