— Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja turvallisuuden, — oma henkesi on siinä kysymyksessä.
— Otan kyllä.
Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa, ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi. Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, — sillä herttaisuudellaan hän juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, — mutta hänen tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät, että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.
Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:
— Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä, herrat, — antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.
Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.
Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi, voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen, vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa, koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka äijä…? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän tuhansia muita komentaa!…
Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana olentona.
VIII
Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa taipaleelle.