Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta evästä laukkuunsa.
— Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.
— Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.
— Kuka sinut sinne on käskenyt?
Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.
— Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani…
— Erehdyit!
Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä, komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. — Mutta olithan, isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni…
— Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi vanhemmat vartijat…
Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin elämässään, — hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.