Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät, ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä surulla ja kauhulla.
Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta, mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi, väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.
Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet, tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat, käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.
Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti, meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä suuren vaaran Viipurille ja itselleen:
— Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.
— Vihollinen… mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan kysymyksen johdosta. — Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.
— Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!
Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen kuningas tiukkasi:
— Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa, hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan sikäläiset rajavartijat?
— Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.