— Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, — minkäs me tekisimme?
Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:
— Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut. Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää, — noilla töpökkäilläsikö?
Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.
— Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan Maunu-herra.
— Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!
Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne satimeen, — tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta, kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.
— Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!
Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä. Hän ikävöi poikaansa, joka oli "viety" sinne korpeen kuolemaan, ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin. Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut pääkaupungistaan taikka perheensä luota — mikä hornanhenki hänet oli saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille…! Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä, että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt, niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt, kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen suoraan ja kaunistelematta myöntää.
— Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen maahan!