Yön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus sitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi pitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely joka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa kuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän kuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta joukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten ensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa ympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa raskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan. Mutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen niinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.
Linnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen läheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka laukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä; heidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella olevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli tälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet, ja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen käskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät nyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin tyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten menoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan suojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli väljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs linnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen ratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki pieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin porttisarven tulelle.
— Ketä nuo hurjimukset ovat, — se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta, murahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin kalvakkana seisoi.
Marttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä, jotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin levottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme seikkailevaa huovia.
— Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo astuen.
— Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili Jaakko kylmästi.
— Niiden joukossa on tuttaviani, — he eivät huomaa vaaraa, sopersi Martti uudelleen.
— No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö, kääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.
Martti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja muistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja tunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun soraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven taakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia ratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai taakse.
Silloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen kuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti sitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi ruotsalaisen maajoukon patteri.