— Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten ohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti tunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, — hän oli hänet tuntenut asennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut tavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle silmilleen, — eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa vastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.
— Sinäkö Martti? Kuinka uskallat…!
Mutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän heistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen lauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin. Luoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat lähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman äkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi kuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti hänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä pelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella mäennyppylän suojaan.
— Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä perästäpäin ontuessaan — sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi, syljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan, johon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.
Ennenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan nuhteista välittämättä, virkkanut tälle:
— Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä riennän tästä oman joukkoni luo.
— Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein kiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan hän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin väkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. — Mutta ei sanaakaan tästä kenellekään!
— Eipä tietenkään — rientäkää vain!
Eikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään puhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet häntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti hänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen hyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään laivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut. Nuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja saatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään, päättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa siihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen ratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian lähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.
Eikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään. Häntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa Pähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli päässyt.