— Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran on ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä — syyskuu oli todellakin jo loppupuolellaan — kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja tuottaa sille tuhon.
— No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili Antti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi, retki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. — Taikka mennään Moskovaan talvehtimaan!
Mutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia välihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan suurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän jatkoi:
— Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat suuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös Käkisalmen puolelle…
— Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen häikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle ymmärtävästi silmää.
— Siitä voisi olla seurauksena, — jatkoi Steen-herra edelleen virallisesti, — että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on saapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja sitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.
Jo murahti siihen nyt Klaus Kristerinpoikakin:
— Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä valossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle. Mutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?
— Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. — Kuningas on jo etukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että maajoukon on heti palattava Viipuriin.
Mikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen sotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät aluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan peräytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta vähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen valitellen: