— Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän turmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo niin vanhentunut!
— Tämä pako on häpeällistä…
— Ja turmiollista, se antaa vain vihollisellemme rohkeutta!
— Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi pienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, — ei hän silloin kysynyt keliä eikä vuodenaikaa.
— Hän oli nuori silloin! Nyt hän on vanha…
— Ja kaikki mahti on kuitenkin hänen vanhenevissa käsissään…
Niin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin särmikkäämpinä.
— Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan pohteissaan. — Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä, ehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!
Mutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään: ei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä yksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen yrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, — se oli sotaherrain neuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli, kun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen taisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.
Vähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja haluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja telttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä pommitettaessa.