Tähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli rintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli herrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että yhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen vahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen näillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan tällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka heti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle. Ainoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin ymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.
Muuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti hänen lausuvan sellaisen mielipiteen.
— Kuinka niin, ivailivat toiset. — Huolettaako sinuakin keli ja vuodenaika?
— Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi jäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin määrätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan valloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.
— Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen pisteliäästi. — Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä koettaakaan?
— Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin saattaisi peräytyminen käydä hullummin.
Mutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen. Kaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain kunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan. Mutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on Henrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon tyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä, ja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia ei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista mietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.
* * * * *
Viipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko. Hänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.
Pähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla viivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt piirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen alavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta päässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen yli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän mennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla hätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli. Ja kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle, rynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui suomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät pyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten kuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa kunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt Martti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein vihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä iskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun. Mutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri sotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen lopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle asti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi kuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen kuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli uudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.