Tämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä. Mutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti laittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä ja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli heistä sopivin tätä viestiä viemään.
Näin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua ratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki Viipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut sotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä palatessaan.
XI
Inga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä lokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen yskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden puoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta, juhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän siellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä pitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt, molempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset Birger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää koskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä yksin.
Viipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona, jotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja ukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan araksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista tehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi ajatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi myös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin usein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään noita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.
Ja Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin Inga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin nuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä "todella suloinen ilmiö" ja jota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen piispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty esiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia vähän asettamaan. — Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti Ahtisten herra ankeana. — Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä virastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin rauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy olla täällä syntipukkina ja syyparkana, — kuinka kauan?
— Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita syntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. — Ja mielialasta päättäen kuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.
— Jumala suokoon! Sillä hän ei rakasta Viipuria.
— Ei, hän pelkää tätä paikkaa, — niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa häneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.
— Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki vedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne? kysyi Juusten.