— Siitä kyllä sitten selvitään, — saadaanhan tapella! Nythän tässä on viheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.
— Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt, lohdutti Juusten.
— Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra miettiväisenä.
— Kuinka et?
— Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että se olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi mitään tullut, — pelko on huono neuvonantaja!
Näin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin piispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se, mitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa taukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu Niilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta, hän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä yläkertaan — kuningaskin oli siihen jo tottunut.
Kustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä, harvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei hätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki — hän oli lämmityttänyt linnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi — ja retkahti nojatuoliinsa.
— Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi hiljaa, vallan valitellen. — Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä levottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?
Siihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata kuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:
— Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä väkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja poikanikinko sen mukana…?