Siihen nyt Juusten vastaili tavallisella levollisuudellaan:
— Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että se on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli ei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot… — Niin, tiet huonot — nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi — tietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun eivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä niskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja tottelemattomia…
Siinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten kavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan, — sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania. Piispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella, oli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli vähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti suomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:
— Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan? Miksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun… joutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!
Taas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut mitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan tienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa terveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan rauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:
— Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy johonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te olette laiskoja ja saamattomia, — rikollisen tylsiä te olette!
Hiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti lyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski kuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä ottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy — niiden on yötä päivää ratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen salamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä vanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!
Loukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten Maunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti päättänyt lähteä itse airuena matkalle… hän ei tätä kestä… eikä saanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan. Mutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat linnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt huovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.
— Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. — Olet siis palannut Inkeristä?