— Sieltä juuri tulen.
— Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. — Tuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa yksissä lioissasi kuninkaan luo!
— Siunaa mua, mihin sellainen kiire? kysyi väsynyt airut hämmästyneenä.
— Joudu — sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen kuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt toivottavasti estää. Palatkaamme sisään!
— Paremmalla onnella, lisäsi piispa.
Linnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin verran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo olevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria kohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei ollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän ollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon niskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä olivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli käskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata — se oli taas sitä samaa uppiniskaisuutta!
— Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin karkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. — Ja voitollahan se ottelu suoritettiin.
— Voittiko siis väkemme siinä todellakin?
— Voitti, vakuutti Martti. — Olin itse taistelussa mukana. Pimeän tulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.
Tämä seikka herätti taas kuninkaan tyytymättömyyden.