— Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen saamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin sen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit voittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?

— En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli viipymättä palattava Viipuriin.

Nuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle kuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki pieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka molemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla sarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä sanoista:

— Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana ollenkaan! Jättivät voittonsa kesken — tietysti, senkin vetelykset!

Martille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan sanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa Pähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet siitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan ja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun, nehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti ääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän lähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän ollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki säästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin hyvänsävyisen linnanvoudin, — siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa lisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta ystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.

* * * * *

Täysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko muutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle ja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein samoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin hän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää partaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä hän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian. Mutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja tyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen sydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut viettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon äreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon ja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja vähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.

Hänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että suomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen, antaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin retken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä tarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan kyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun retken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.

— Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat antautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut, mutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi todistaneet — yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!

— Olisi se vielä puraistukin…