Niin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot synkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä tunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja että ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:

— Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden kirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te valehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte määrän nelinkertaiseksi…! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli juttu päinvastainen, — kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä ahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä ovat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat, joita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi Skotten mukana — te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan! Kuinka siitä nyt vastaatte?

Taas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo patoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan. Syönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut, mutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten päivettyneitä kasvoja.

Monia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos heille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan nuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat olivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset ja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina, ne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet. Mutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja iskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös vakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan häiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat heihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset, hänen, joka pilasi heiltä kaikki…

Mutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus kävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui ylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa selitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia häntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä Henrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.

— Älä selitä, Henrik, huudahti hän. — Tunnen sinut, olet rehti mies kylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin täältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi luo Kankaisiin… Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä tarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin tarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne punottuina, — olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä, kun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille päällikkyyden — te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette siinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme korjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te saatte totella käskyjä!

Harvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä syötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan suomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen vähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin sappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon liian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin, nousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.

Juhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan ja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja mielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton jälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen sotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti, tunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa sanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan sen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä äskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo miesten mieliä.

Mutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain yhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa kuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia haavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä jo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat siten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan itselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi nyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi taas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja kannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden oli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.

Mutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko sotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen levottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma turvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille lepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään kaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä paksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi ja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään uneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti, missä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat tuota kuninkaallista kuorsausta.