XII
Avarassa talonpoikaispirtissä, jonka seinähirret, orret ja kiukaankylki olivat käyneet savusta pikimustiksi ja jossa valon antajana oli vain juoksulauta-ikkuna, istui eräänä syyspäivänä Martti Pietarinpoika käryävä talikynttilä edessään ahkerasti kirjoitellen suuren väenpöydän ääressä. Huovinpukuisesta airuesta, joka oli äsken ollut mukana verisissä taisteluissa, oli näet taas tullut kirjuri, joka nyt seurasi kuningasta hänen matkallaan Viipurista länteen päin ja jokaisessa majapaikassa pani paperille ne monet käskykirjeet, jotka ukko edellisen taipaleen varrella oli miettinyt valmiiksi.
Tänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä päivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut airuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen, ja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet häntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut ratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen nenänsä edestä… sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää vallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin siitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin oloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin silmiin… sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa…
Niissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset, eikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein luistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin Martti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty vuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli työnsä lomaan, nukkuiko ukko… Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi ja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.
— Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin peittojensa alta. — Käypäs kuulemassa, poika.
Martti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti vielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain Juhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä virtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa kierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas liittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, — olisi pysynyt, hurja mies, siellä sotatiloilla…! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin ja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.
Tätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty pitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut viipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin asti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut tahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta oli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa kaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä päivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä ja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla, vaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä oli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli kulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja linnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja. Kiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta ja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle ratsastusmatkalleen "tuosta kirotusta kolosta", vakuuttaen pyhästi, ettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt Viipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham Leijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan heidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.
Kuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue oli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset aatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä palanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne jättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa oli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha kuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja hänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet lentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen, tuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.
Täällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki oli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen vuolaan virran yli vei aikansa.
Siksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin etukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat. Ja täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan käskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.