Martti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle edelleen ikäänkuin puolustautuen:
— Hä, — niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli johdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille… eikähän suuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain ja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme me poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen…, — olemmehan heitä jo rankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan alkuun…
Ja kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi, että molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä, "ikuisesta" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan, myhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja virkkoi:
— Juuri niin, tästä tulee hyvä juttu. Ja nyt saat sinäkin levätä.
Martti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo väsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt… se kirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen… Mutta mitäpä se häneen kuului…
Sateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti rannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja taempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa oli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt hohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea rantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.
Mutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki, rupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja kumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan aikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri pirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan. Vainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa; miehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen aidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti kiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa rantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää…
Jo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään juosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen ankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:
— Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein meitä vastaan?
— Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen. — Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.