— Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä tänne, uteli kuningas levottomana. — Missä on Henrik Horn, hänen tulee tästä vastata!
Ja kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta tarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:
— Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka meidät jätetään näin vartioimatta!
Rantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat niitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta sillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken kuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.
Veräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin kanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa olivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat hurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että heidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan heille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen Klaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut ratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä rähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin kuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin. Ruotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan vitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut ryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin talonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik Horn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä ilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan, olivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.
Näitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain puolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt miehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja vainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.
Kalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: — Älä puolusta, Henrik, noita kapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa väkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan — heihin en hetkeäkään luota!
— Vaarattomia he sentään ovat…
— Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään yötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!
Ja vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui lakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas sittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen puhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka sopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla ollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet mekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman kerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut hosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä varoituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo ja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla… Kun miehet saivat kuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma poika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä nöyrästi vastasivat.