Mutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt vastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen herännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä sitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi siinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta — heidät oli kaikki otettava sotaväkeen — Klaus Flemingille hän lausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten hätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen takana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön asuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, — se väestö, jonka kieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.
Kiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan viemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä hätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset; heidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet, mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi olla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja ryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin saapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein läheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja lähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä hengenvaara todellakin oli tarjolla.
— Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto vaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.
— Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä, kun airomiehet nuhjustelivat.
Vihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan alaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten lauttamiesten pirullista juonta — miksi he eivät souda suoraan joen yli!
Hänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään kirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee. Martti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka airomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei sekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen rannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti helpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.
Kuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu ehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi ensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden harvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa, kiireellä ratsastamaan länteen päin.
XIII
Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja, ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään. Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun, kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää Viipurin lahteen.
Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan, lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin vähitellen saapuivat.