Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano — sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi talonpojille useita Suomen eri osiin — oli jo kutakuinkin kunnossa; olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean vieraan turvaksi.
Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.
Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä, jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas, riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli epäluuloinen ja ärtyisä… alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, — osaksi juuri niitä pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen, ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa… Toraa tietysti veljesten kesken, alituisia kotikäräjiä… Entäpä kun hän sitten itse putoo pois, minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin rupeavatkaan elämään… häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! — Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä mietteissään. - Mutta miten?
Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan, eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan, hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista, jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten nyljettäviksi…
Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja Henrik Horn huomautti ivallisesti:
— Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous — ruoskasta puhumattakaan!
Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti vastaan:
— Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, — jos hellität vähääkään, olet hukassa!
— Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. — Minähän puhuttelin mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.
Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.