— Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. — En tuntisi olevani hetkeäkään levollinen.
— Joutavaa, intti Juhana-prinssi. — Minä viihdyn tämän rahvaan keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.
— Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. — Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!
Jo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:
— Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa — täällä en sitä tekisi. Jo yksin taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja väsyttää.
Henrik Klaunpoika koetti selittää:
— Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä syysrännässä… Tämä maa voi sentään hymyilläkin!
— Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. — En tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön… täällä on kaikki niin tylyä ja kylmää.
— Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa? veisteli Juhana.
— Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja, Flemingejä… enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en ymmärrä, minua jo puistattaa…