Juhana-prinssi intoili:
— Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen sydämeen…
— Sinäkö, poikani…! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten, hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset veljekset olisi toisistaan erotettava… Mitähän jos sijoittaisi Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä…! Ehkä poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen…
— Sinäkö tänne — ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua uudelleen.
— Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti täällä hyvin toimeen.
— Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset, yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui prinssille:
— Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!
— Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia, vastasi prinssi yhtä innostuneena. — Ja me nostamme tämän viljavan maan kukoistukseen!
Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:
— Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on, kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen, kenties…