Ja miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.
Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti, himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa, mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.
— Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?
— Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että maat ja apajat ovat heidän… Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme, niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat…
— Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan innostuen.
— Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella esivallan tahto?
Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy. Edellisessä oli — niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, — tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.
Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa, huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme kappale suomalaista kansaa, — heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, — siinä sen tieto kansallisesta kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän kysyi:
— On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?
— Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.