Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:
— Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa. Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?
— Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.
Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan, voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat lähteneet hakemaan oikeuttaan.
— On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen nuorukainen. — Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa vihdoin virkkoi:
— Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.
— Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.
— Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. — Martti Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi, sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.
Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut. Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan jutellut, — niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.
Piispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.