— Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto kasvaa, vie kruunu veroinansa.
Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän kuvauksiinsa, — juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin, hymähtäen Martille:
— Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä heimolaisiasi, tutustupas heihin!
Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa, kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:
— Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin ylhäinen pappi kuin olikin.
— Ja te siis olisitte setäni… Jyrki… isäni puhui teistä usein.
— Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni, oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.
— Ei ole mitään.
— Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin, mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.
— Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen elämänsä tarinan.