Mutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:
— Ja sotauralleko nyt aiot?
— Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa…
— Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä…? No, monta ei niitä siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen otto.
Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen. Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.
— Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas matkamies.
— Taikka sitten… yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa kesken.
— Taikka mitä, orpana?
— Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.
Siihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti: