— Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?
— En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.
Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä, kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut Lapvedellä — asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään, ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista — olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään —, mutta kenties maan isä suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.
Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui hän heille rohkaisevasti:
— Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa, mikäli voimme.
Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.
Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä parhain.
Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi — elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä. Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.
XV
Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin — kiirettä oli joka taholla.