Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille, töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion kivitörmä, jolta kerran — niin kertoi Silta — kuumaverinen Klaus Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen, puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili. Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava työ…
Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta leporannaltaan.
II. LAUKOSSA.
Kolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta Porkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen, piispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan keskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä juuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat perille piispan seurueeseen yhtyäkseen.
Heidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään ruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan ruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut ja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä juhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän ja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat jatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa, talon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva, lihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti liian ahtaalta, — kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs ylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.
— Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. — Talossa on tosin varustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä Kuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää voi viipyä poissa Turusta.
— Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan salaamatta.
— Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne lähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.
Viereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan kunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin tahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu, vuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta ritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin ympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen taistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan toraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen läpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita ihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä taluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia prelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään, toiset heitä huomaamatta.
Tuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden vieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen nainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua ja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa suhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo oli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet hallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen, harmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn asemaan.