Jaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan viettänyt — senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa ja sitten ulkomailla — esitteli mikäli osasi tovereilleen talon vieraita, joita heidän ohitseen liikkui.
Siihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen oli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina näytti hymyilevän, — Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken vesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun ja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen tarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran näköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin jo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:
— Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan juutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat suomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa…
— Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti juuteille tappion, — siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi Silta. — Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää, hartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei värähdystäkään näkynyt.
— Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. — Porvarit ja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille ankara herra.
Neuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta, korkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa komeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät kaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista haettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua, ja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle riippui, — hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun entinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli Hämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan kotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta pian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno, suuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik Bitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä kengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.
— Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli tihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta lopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa, vakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne lappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä, Illejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina, vaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet henkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen taisteluun.
Laulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa kilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu kantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa jättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen sisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka silmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt veljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka juuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena, nostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea ja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana oli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut, joissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.
— Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko, vilkastuneena uudesta seurasta.
— Ei minulle, ilman jäin…