Tyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen maisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä kasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen miehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli lyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon valkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:
— Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette kieltäneet kaikki nuorten ilot?
Mikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi toisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo elämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa kämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:
— Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt Annan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin erakko minäkin.
— Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille, uudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.
— Niin, kesäksi, — onhan sekin jotakin vaihtelua.
Tyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan säälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin hiilostaen häneen tuijottivat.
— Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä leikarin huilu — tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän ei lie kielletty!
Hän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui ja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.
— Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan parin loittonemista. — Ystävämme on tulenarka…