— Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua kärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. — Silloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja muuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme kyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.
— Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.
— Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi niinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme rakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole voineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla ponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.
— Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen voimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen vakavana. — Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.
Hänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta rohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:
— Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla lujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin voimiakin saamme. Hän ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin, saatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme, hän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt käymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin mielin!
Pietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin sai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin kiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti, ja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen Lempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas levollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat silmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi kädellään keulan taa ja virkkoi:
— Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana on Kurki-piispan syntymäkartano.
— Häätalo! lisäsi Pietari. — Mutta niinollen on meillä jo aika peseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset häähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, — käväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!
Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan — leikattiin vuosi 1522 — ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti noita nuoria pappeja, jotka — saattomiehen ihmeeksi — iloisina ja vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla teiniajalla.