— Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.
— Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.
— Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?
Uinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä pikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:
— Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot kuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä kuin paavillisen komeuden perikuva — mitä jäisi jälelle, jos se komeus riisuttaisiin pois?
— Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi
Pietari hymähtäen.
— Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin. Näithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle kuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen itselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka tahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman välittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän voima on toisaalla…
Pietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi, vaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen työ-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt hukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet Lyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta oppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan mukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen. Arvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut hän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään ehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa ristinkantomatkalle, — sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.
Komea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana kulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja maallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat sen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, — jotka tehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja samassa tarkoituksessa — ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa, missä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet ja tietysti ihmisetkin.
Tällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta ulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä joutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava jospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset käsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat yleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä syvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. — Päijänteellä he sitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä halunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat ystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli vielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt kostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla ja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä viipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille oli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan mieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo olisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.
Tältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen Vesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa ristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten viimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko ajan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat kotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He koettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä voimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.