— Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla, virkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.
— Niin, kellotkin soivat — lähdetään jo mekin!
Kirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia ylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa väkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain punavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta ja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa astuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava pappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.
— Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi äskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia prelaatteja.
— Se on piispa — taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. — Eikö hän sinusta ole oikein piispan näköinen?
— Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen selkään, — katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita pakottaisi!
Todellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta ratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa. Melkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen, siunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen saapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.
— Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies edelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.
— Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.
Lokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle piispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia sitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa kuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui hiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit ja hopealta välkähti piispanvaippa.