Koko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon, missä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui kirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus. Hän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi päättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä uskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät kirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen muka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.
— Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan vahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa taas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa niitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu ja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka ovat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään; heidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja kuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa kaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin…
* * * * *
Väristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen partaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan. Mutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella kuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella jo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken päättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan oli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he painautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava maisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin auki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset juoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja "leivättömäin pappilan" yhteisissä ruokapöydissä.
Kateellinen luutamies, jolla ei ollut "kuittia" juhlaruuille päästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan tuttavansa ja virkkoi:
— Näytäpäs koipeasi, Asarias, — onpa tosiaan pyhä Jaakko sen tainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.
Ontuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin toisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin pyhiinvaeltajan:
— Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? — Köpittävä akka ei kuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole korvatauteihin kajonnut. — Mutta hyvän nälän ja janon se on heille kaikille antanut! —
Pappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa kirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin oli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi kutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he tiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet olivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta iloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi voitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä iskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus — niin uskottiin —, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla jatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja hyvä innon puhti…!
— Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään kuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä; hän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. — Miksei hän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!