— Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen Arvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa jälkeen.
— Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, — juuri sieltä hänet olisi ollut poistettava.
— Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen? kyseli Gasparus.
— Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden nimessä:
— Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli päätään kiukustuneena:
— Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka löydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi…
— Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin suojelee, säesti Gasparus silmää iskien. — Mutta sitä menoa ei voi enää pitkään jatkua!
— Eikä jatku, terästi arkkiteini. — Liian höllällä on Särkilahtea joukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, — on sallittu hänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia käsityksiä…
— Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti Gasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään puolustamaan:
— Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, — mutta minun on ollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas selviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.