— Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?
— Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee yksinäisessä luostarikopissaan!
Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui vilkkaasti:
— Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään. Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä… Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!
Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla on noin tulinen kiire.
XIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.
Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.
Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon, kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa, voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei ollut vielä aikaa…
Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta, jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita, ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja käveli hänkin toisten jäljestä portille.
Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria. Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty" kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari, jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen pikarin.