Lapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta Pietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan nyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan työpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti sitä nopeasti kirjoittaessaan.
"… Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin ajattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella se, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen, kuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis, Olavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan huolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä…"
Nopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan, tuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan tultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi sen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin askelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa hellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista tukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään hän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, — hetken kuluttua hän taas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän ei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt lähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö toivonut…?
Hänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen pöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:
— Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni vuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun edelleen tehdä yrttitarhassasi työtä…!
Tuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan, — se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta. Hän avasi suunsa — ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän itsekin vaipui.
Siitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi ja nosti vuoteeseen.
XIV. VIHKIPIISPA.
Vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt sangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen kotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain nopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin odotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä. Vielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että hänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla verkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.
— Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli kappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.