— Ei, ei…, pyyteli vanhus. — Viekää minut pöytäni luo.
— Olet heikko tänään, istunko luonasi?
— Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää…
Kappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän luo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä ja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen nahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi halkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto, ja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa ottaa makeat aamu-unet.
Yksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten katsellen takassa lepattavia liekkejä, — siihen hän oli tottunut. Ennen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin luki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon miettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen; taas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien valaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja unen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä kuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka muuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi, tuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.
Siinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa. Särmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä päällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja hurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää ja pystyniskainen Paavali Scheel… Mutta miksei Paavalilla ollut hiippaa pääsään…, niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt koskaan täyttyä… Muita prelaatteja tuli pitkä jono, — itsensäkin näki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle, joka polvistui kahden puolen tietä…
Minne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä kaukana, ylhäällä on valkoinen muuri… Ah, niin, siellähän on korkea, valoisa taivaanportti…, avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin väljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita, kysyy moittivasti Arvid Kurjelta:
— Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?
Piispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan, ja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta porttimies nuhtelee edelleen:
— Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne jätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat…