— Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle. Eräänä talviyönä olivat — niin hän kertoi — sisarukset, Arvid ja Elina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta kuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä julmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta olivat he nähneet tulen hohtavan, — aamulla oli leivintupa poissa portinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.
— Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti
Pietari.
— Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä miehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat askeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja mainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen kirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä. Eikä ole hän sen koommin täällä käynyt.
— Mutta nyt tuli… katso, tuossa hän on itse!
Toverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta pihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan ja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa asussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan rakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu mies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet vieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla jäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, — se oli sellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa leimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.
Piispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt erityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä vielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä kun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti päätäänkään kääntänyt.
— Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä? kysyi nuori pappi hämmästyneenä.
— Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa kappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen lähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:
— Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?
— Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin kirous, huoahti piispa. — Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta kun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon ääntä kuullut, — siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Nämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja hyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin sitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla palopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja armoksi.