— Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen "in pice" — levätköön piessä —, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.
Tämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe yöjuominkien jäljestä, — siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä luo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin hehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius Cadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki Espanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa, oli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne hiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut ympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja kaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta piispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten kutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla paavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut Ahvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta asti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit, kirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika kulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.
Mutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa. Nytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo Turussa saanut tuttavia, — kynttilänmessu oli remuavasti vietetty paastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä höyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja pääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.
— Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa vieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle heittämään lisää löylyä. — Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?
— Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. — Enhän tule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten harmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut tyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin, ellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty tähän karkoitusmaahan.
— Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi vaiko muista syistä?
Jaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut tätä piispallista esimiestään, — samaan tyyliin häntä yleensäkin kohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa taikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty mitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta kuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta kerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli. Eikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti kohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle vastasi:
— Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken pyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin, preastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä puhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene Upsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa luostarikopissa, missä minä äsken.
— Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.
— Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. — Toisella puolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja hänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis luovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä… Mutta johan sen sanoin: Suu poikki! — nyt siihen tulpan pistän!