— Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu minulle.
— Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo rupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.
— Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.
— Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, — vallaton piispa…!
— Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. — Minulle kuuluvat vain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi, kun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se on vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä kantaa piispankymmenyksiä, — ne kantaa kuninkaan vouti…
— Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä pätemättömät molemmat?
— Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. — Tiedätkö, kuka nyt on oikeastaan paavina?
— Tietysti Benedictus…
— Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen nimeään, suu tukkoon —! Ukko otti taas kulauksen haarikasta, mutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. — Hyi, tuo on jo aivan ummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista olutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!
Jaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet kiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta kun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja hämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta: