— Ketä siellä haetaan?
— Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on kuollut…
Jaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana hetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti kaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen päästään: Setä kuollut — miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko hän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain tyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus Pietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan…?
Tuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä kuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan, vastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka turhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi kysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.
Vihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan hakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt. Päästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen pukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla suuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä munkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan, ilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista soivat kuolinkellot.
Oli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä kulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana, horjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon painuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä sivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen. Hätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja upposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota kompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:
— Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!
— Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea tuomitsemaan.
— Vai oikein paavin edustaja, — mutta ei ole mies nyt veden jäljiltä.
— Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!