— Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. — Ei, ystäväni, meidän täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, — vain siten voimme luoda paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen. Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!
Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti, että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.
Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut, kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja rupesi latinaksi sopertamaan:
— Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen, — näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun olisi pitänyt julistaa pannaan, — ehei! Meistä tulee hyvät ystävät, meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme… ja kuninkaan kanssa…, ja paavin kanssa — eikös niin!
Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:
— Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo, — katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa nukkuvaa kansaamme. Terve!
Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan kärsimättömänä.
— Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee teitä kuin teinejään. Per Bacho! — ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän erehtymätönkin!