Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:
— Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.
Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat, että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.
XV. VANHA SÄRKYY, UUTTA LUODAAN.
Pyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari Silta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä Aningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei hänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli taas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan huolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt tehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili, suorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja aina koettanut välttää, — ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti umpikujassa!
Sitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen käveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä veistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen huomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan laskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä komeata laivaa nyt teetetään.
— Piispalle, — nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi piti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin ivansekaisin hymyin.
— Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan, virkkoi Silta hämmästellen.
— Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on lahjalaiva kuninkaalle.
— So, so…